lauantai 20. helmikuuta 2016

R.I.P. Umberto Eco (1932–2016)

Tämä päivä alkoi murheellisesti kirjoja keräämällä. Poimin hyllystä Umberto Econ romaanin Edellisen päivän saari. Siinä nahjusmainen päähenkilö Roberto de la Grive haaksirikkoutuu, mutta ei tee sitä oikeaoppisesti Robinson Crusoen tavoin autiolle saarelle, vaan autiolaivaan.

Yritän tietenkin löytää oikeita sanoja kirjoittaakseni arvostamastani semiootikosta ja kirjailijasta Umberto Ecosta, jonka kuolinviesti oli ensimmäinen asia, jonka tästä päivästä aamulla ymmärsin. Toivon sydämestäni, että signor Eco on osannut haaksirikkoutua oikealla tavalla, ja saa rauhan omalla autiosaarellaan, tai autiolaivallaan. Siellä jossakin.
 
Umberto Eco oli sellainen henkilö, jonka olisin halunnut tavata. Ainakin Suomen johtava semiootikko Eero Tarasti on mielestäni tavannut Econ. Muistaakseni näillä kahdella viisaalla miehellä oli jonkinasteinen teoreettinen oppiriita. Eco oli sitä mieltä, että semiotiikkaa ei voi soveltaa musiikkiin. Ja Tarasti taas on nimenomaan musiikkisemiootikko, jonka johtamassa Semiotiikan kesäkoulussa opiskelin parikymmentä vuotta sitten.

Umberto Eco oli Roland Barthesin kaltainen kirjallisuuden semiootikko. Eco rakensi teoksiinsa monenlaisia merkitysrakennelmia, mutta akateemisemmissa esseissään hän pyrki merkitysten purkamiseen. Econ läpimurtoteos oli Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980). 1300-luvun italialaisluostariin sijoittuvassa tarinassa ratkotaan kilvan murhia ja varjellaan puhdasoppisuutta.
William Baskerville on fransiskaanimunkki, joka on semioottisen päättelyn mestari. Hän yrittää opettaa myös oppipojalleen Adsonille järkeilyn ja omien havaintojen merkitystä.

Romaanin dramaattisena huipennuksena on luostarin ainutlaatuisen kirjaston tuhoutuminen tulipalossa. Niin paljon käsin kirjoitettuja kallisarvoisia teoksia muuttui helvetillisissä liekeissä tuhkaksi vain muutamassa sekunnissa! Romaania lukiessa voi vain kuvitella, mitä egyptiläiset ja makedonialaiset oppineet ajattelivat ja tunsivat seuratessaan voimattomina Aleksandrian kirjaston tulipaloa, tai mitä oli suomalaisten oppineiden mielessä, kun Turun akatemian kirjasto tuhoutui Turun palossa 1827.

Oma lukunsa oli tietenkin natsien kirjarovio Berliinissä keväällä 1933. Se oli konkreettinen ennusmerkki siitä pahuudesta, jota Saksan natsit edustivat, ja johon he itse itsensä omilla teoillaan hukuttivat

Mielestäni Sean Connery tekee Ruusun nimi -filmatisoinnin päähenkilönä hienoimman elokuvasuorituksensa. Pidän kuitenkin enemmän romaanista kuin elokuvasta, vaikka elokuvan nähtyäni tarinan visuaalinen muisti- ja mielikuva omassa päässäni on nimenomaan elokuvasta, ei romaanista.

Eco intoutui pohtimaan romaaneissaan ja teksteissään semiotiikkaa. Hän pohtii tarkoituksia, ja merkityksiä. Semiotiikka on merkkioppia, jossa tutkitaan merkitysten syntyä. Esimerkiksi otsikkoon kirjoittamani kolme kirjainta RIP ovat synonyymi ja symboli sille, että joku on kuollut, ja arvostamme tämän muistoa. Mutta kun kirjoitan muistokirjoitusta Umberto Ecolle, silloin RIP ei tule sanoista Rest in Peace. Vaan latinasta Requiescat in pace, levätköön rauhassa.

Enkä ole aivan varma Econ suhteesta kristinuskoon. On nimittäin hyvin mahdollista, että hänen kohdallaan RIP tarkoittaakin katolista rukousta, joka wikipedian mukaan kuuluu: ”Requiem aeternam dona ei, Domine, et lux perpetua luceat ei. Requiescat in pace. Amen.”

Mutta viestinnän muututtua 2010-luvulla nopeasti naputelluiksi 140 merkin pikaviesteiksi RIP taitaa olla enää vain hautakiven bittisymboli, ilman syvällisempiä merkityksiä. Sitä naputeltaessa siirretään ajatukset samalla jo seuraavaan tviittiin.

Semioottisessa tulkinnassa kyse on toisaalta niistä merkityksistä, joita kirjoittaja tekstiin lataa, ja joita puolestaan lukija lukee tekstistä ulos.

Olen suorittanut latinan peruskurssin, mutta en todellakaan osaa latinaa, enkä italiaa. Valitettavasti. Luulen, että Umberto Econ kirjat ovat menettäneet paljon, kun niitä on käännetty englanniksi ja suomeksi, koska hänen tarinansa ovat niin täynnä erilaisia merkitysrakenteita.

Ajatellaan vaikka Foucaultin heiluria, jossa lukijan mielikuvitusta ryöpytetään muun muassa vapaamuurareilla ja ruusuristiläisillä. Tarinassa kiinni pysyminen vaatii valtavasti lukeneisuutta.

Toisaalta Econ romaanit ovat juuri edellä mainitusta syystä raskaita. Baudolinon lukemista olen yrittänyt pariinkin kertaan. Mutta en ole jaksanut loppuun asti. Ajattelen, että vika on enemmän minussa kuin kirjassa, saatikka kirjoittajassa!

Umberto Econ novellikokoelmat ovat herkullisia pohdintoja erilaisista nykyajan ilmiöistä. Esimerkiksi kokoelmassa Travels in Hyperreality on essee nimeltä Sports Chatter. Siinä Eco kuvaa, kuinka nykyajan urheilukeskustelu on muuttanut luonnettaan. Kun ennen puhuttiin urheilusta, nyt puhutaan yhä enemmän urheilujournalismista, ja voisi lisätä, median ilmiöistä.

Tähän sopii yksi tässä ajassa oleva esimerkki: Jääkiekon ystävät toki tiesivät kesäkuussa, että Kimmo Timonen kruunasi Stanley Cupin voitolla pitkän jääkiekkouransa. Mutta Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman huomioitua nimenomaan Timosen onnitellessaan Valkoisessa talossa Stanley Cupin voittajia huudetaan nyt kuorossa, kuinka vähän Timosta kotimaassa arvostetaan. Presidentti Barack Obaman ansiosta jääkiekkoilija Kimmo Timosen tuntee koko Suomi.

”Kime” tosiaan erehtyi valittelemaan, että Kuopion poikaa ei huomioitu Urheilugaalassa. Ehkä siinä oli savolaista huumoriakin. Juuri kukaan ei sen sijaan välitä, että hän yritti korjata lausuntoaan. Useimmat niistä kommentoijista, jotka ovat kuohuneet Timosen huonoa arvostusta, eivät ole koskaan nähneet hänen pelaavan kaukalossa, korkeintaan televisiossa!

Mediaa ja kulttuuria käsittelevät myös Umberto Econ esseet teoksessa Apocalypse postponed. Kirjojen ja kirjallisuuden ystävänä Eco pohti 1980-luvulla, mitä kirjoja annetaan niihin maihin, joissa kirjat ovat ylellisyyttä. Kuka siitä saa päättää? Hän pohtii myös, mitä kirjoista jää jäljelle, kun vuosikymmenet vierivät.

Uskon, ja toivon, että piemontelaisen Umberto Econ teokset kokevat tänä vuonna renessanssin. Mutta sama kohtalo niitäkin odottaa kuin muutakin kirjallisuutta. Aikanaan ne siirretään kirjastojen varastohyllyille ennen lopullista hävittämistä. Jos Eco on kirjoittanut pöytälaatikkoon oman muistokirjoituksensa, se saattaa hyvin päättyä: Sic transit gloria mundi, katoavaista on mainen kunnia.

Tai sitten hän palaa romaaniinsa Edellisen päivän saari, jonka viimeisillä sivuilla Roberto de la Grive katsoo valtameren äärettömyyttä:


”Ja korkeuksissa, hänen päänsä päällä, oli tähtikuvioita, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Omalla pallonpuoliskollaan olevia hän oli lukenut sen mukaan, miten muut olivat ne valmiiksi hahmottaneet: tuolla Otavan symmetrinen monikulmio, täällä Kassiopeian täsmällinen kirjainmuoto. Mutta Daphnelta hän ei nähnyt valmiiksi määriteltyjä kuvioita, hän sai itse yhdistää minkä hyvänsä valopisteen mihin toiseen hyvänsä, muodostaa niistä käärmekuvioita, jättiläisiä, hiuskiehkuran, myrkyllisen hyönteisen pyrstön, ja sitten hajottaa kuviot ja kokeilla uusia.”

perjantai 19. helmikuuta 2016

Sukset jalkaan!

Aaro Hellaakosken runoaforismi ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki” innoitti Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajan Mikael Pentikäisen kirjoittamaan umpihankihiihdosta.

Hellaakoski tavoitti kyllä jotain olennaista tuossa 70 vuotta sitten julkaisemassaan mietelmässä. Se kuvaa mielestäni taitelijan luomisprosessia mitä osuvimmin.

Tove Janssonin umpihanki oli Pellingin edustalla olevassa saaressa. Kuvataiteilija Reidar Särestöniemi teki taidettaan Kittilässä. Jean Sibelius ja Pekka Halonen vetäytyivät Helsingin humusta Järvenpäähän, Tuusulanjärven maisemiin.

Valmiiksi poljettua juntua, ”kaikkien” kulkemaa tietä pitkin kulkien ei voi tehdä uusia oivalluksia. Laumassa käyttäytyy lauman tavoin.

Olisi liian rohkea sanoa, että siihen Hellaakosken aforismiin kiteytyy aika paljon jopa suomalaisuuden olemuksesta.

Esi-isämme ovat olleet todellisia umpihankihiihtäjiä. Jos mietitään, mikä on suomalaisten kansallisurheilua, niin kyllä hiihto tulee aivan listan kärjessä.

Jo vuonna 1446 kirjoitti Viipurin linnan päällikkö Kaarle Knuutinpoika Bonde, kuinka suomalaiset hiihtäjät merkitsivät Hämeen ja Savon välisen maakuntarajan. Hiihtäminen oli luonnollinen tapa liikkua.

Kun Olaus Magnus piirsi ensimmäisen kerran Suomen kartalle vuonna 1539, niin eikö sinne karttaan merkitty, niin, hiihtäjiä!

Ja mitäpä muita urheiluvälineitä Kalevalassa valmistetaan kuin suksia, nimittäin lylyä ja karvapohjaista kalhua!

Lieto Lemminkäinen tuumaili aikanaan, että ”kyll´on tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, tuon lylysi lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista.”

Siinä hiihtovalmentaja Lemminkäinen kertoo, miten noita eriparisia suksia käytettiin. Lylyä liu'utettiin, ja lyhyemmällä kalhulla potkittiin vauhtia.

Kun tasavallan presidentti Urho Kekkonen hiihti pitkiä hiihtolenkkejään, hän meni kyllä latuja pitkin. Mutta kuvaannollisesti hän kyllä painui umpihankeen. Hänen piti löytää oma tapansa johtaa Suomea paljon vaikeammassa tilanteessa, missä me nykyisin olemme.

Pitkät hiihtoretket antoivat Suomen presidentille vahvan ja tunnistettavan identiteetin. Kyllä siinä hiihtolenkkien tuomaa kestävyyttä kysyttiinkin, kun naapurimaan pääministeri ajoi sotalaivalla Hangon rantavesille syksyllä 1968. Siinä ei eduskuntaa paljon informoitu, kun Kekkonen hyppäsi Kosyginin laivaan neuvottelemaan.

Nykyään puhutaan paljon brändin rakentamisesta. Kekkonen osasi rakentaa omaa brändiään ainoalla oikealla, eli itselleen luontevalla, tavalla. Kekkonen hiihti, koska hän piti hiihtämisestä. Brändi istui täydellisesti, koska Kekkonen oli aito.

Haluaisin nähdä myös Sauli Niinistön hiihtämässä. Se sopisi tasavallan presidentille paremmin kuin rullaluistelu. En viittaa hyväkuntoiselta vaikuttavan presidentin ikään, mutta kansakunnan isän harrastuksena murtomaahiihto on kyllä turvallisempi laji kuin rullaluistelu. Murtomaalla ei tarvita edes kypärää.



torstai 11. helmikuuta 2016

Suomalais-Virolainen seura perustettiin 80 vuotta sitten

Helmikuun alussa vuonna 1936 kokoontui Hotelli Kämpiin arvovaltaisen ”pönäkkä” seurue perustamaan uutta yhdistystä, Suomalais-Virolaista Seuraa. Seuralle oli tarvetta, vaikka radikaali opiskelijanuoriso saattoi vaalia heimoaatetta AKS:n piirissä. Se toiminta ei kuitenkaan nauttinut Viron valtiojohdon luottamusta.

Nyt 2.2.1936 kokoontui siis joukko maltillisia estofiilejä. Oli Alli Paasikivi ja valtioneuvos J.K. Paasikivi, oli eduskunnan puhemies Kyösti Kallio, apulaisvaltiovarainministeri Tyko Reinikka… ja oli myös maalaisliittolainen Urho Kekkonen, joka oli osallistunut sääntöjen laatimiseen.

Kokous alkoi Martti Haavion puheella, jossa hän kertoi olleensa perustamassa vuonna 1921 Akateemista Heimoklubia. Viro oli hänelle siis tärkeä asia jo ainakin 15 vuoden ajalta.

Tästä Suomalais-Virolaisen seuran perustamisesta kerrotaan Pekka Liljan ja Kulle Raigin kymmenen vuotta sitten kirjoittamassa kirjassa Urho Kekkonen ja Viro (Minerva 2006).

Urho Kekkonen hiihtää Käärikun maisemissa. (Kuva: UKA)
Kyösti Kallio valittiin seuran ensimmäiseksi esimieheksi. Kun hänet seuraavana vuonna valittiin presidentiksi, oli Kekkosen vuoro ottaa yhdistys johdettavakseen seuraavan vuoden alusta. Kekkonen toimi tässä tehtävässä yhdistyksen lopettamiseen asti 1945.

Seuran sääntöjen mukaan tarkoitus oli yksinkertaisesti säilyttää ja lujittaa Suomen ja Viron kansojen välisiä hyviä ja luottamuksellisia suhteita. Tämänhenkinen lause päätyi, Kekkosen ja Aaro Pakaslahden myötävaikutuksella, myös presidentti Kallion virkaanastujaispuheeseen.

Seura toteutti tarkoitustaan järjestämällä juhlia ja kokouksia. Ensimmäisessä kokouksessa perustamisen jälkeen oli juhlapuhujana pääministeri T.M. Kivimäki.

Tekemättä suurta numeroa puheenjohtajuudestaan Kekkonen oli näkyvästi mukana kesän 1938 Viro-maaottelussa Tallinnassa. Samaan aikaan maailmalla alettiin miettiä, voiko sotaisa Japani tosiaan olla vuoden 1940 kesäolympiakisojen isäntämaa. Toimittaja kysyi Tallinnassa Suomen Urheiluliiton ja Suomen olympiakomitean puheenjohtajalta Urho Kekkoselta, voisiko Helsinki ottaa kisat järjestääkseen. ”Tuskin… …aikaa on kovin vähän”, vastasi Kekkonen varovaisen kieltävästi.

Mutta sen jälkeen tapahtumat saivat vauhtia. Kansainvälisen olympiakomitean virallinen tarjous saapui alkutunnustelujen jälkeen 18. heinäkuuta, ja seuravana päivänä Helsingin kaupunki teki kisojen järjestämisestä virallisen päätöksen.

Kekkonen toimi sotavuosina heimoaatteen hengessä. Hän jatkoi samalla linjalla presidenttinä ollessaan, vaikka se vaati Neuvostoliiton aikana Suomen tasavallan presidentiltä suurta harkintaa. Jo pelkän valtiovierailun järjestäminen Viroon oli monimutkaista. 

Vuonna 1964 toteutui lopulta ensimmäinen länsimaisen valtionpäämiehen vierailu Neuvosto-Viroon. Siitäkin kertoo tuo aiemmin mainitsemani professori Pekka Liljan ja Kulle Raigin kirja.

Kirjan tekijät ovat suomalaisvirolaisen kulttuurisillan rakentajia tässä ajassa. Olen istunut Viron kirjallisuuden suuren asiantuntijan Pekka Liljan kirjallisuusluennoilla Jyväskylän yliopistossa. Hän opetti muun muassa Mika Waltarin Sinuhea. Sain siitä kurssista -3. Menin kysymään Liljalta, mistä se miinus tuli. Hän mietti hetken, ja vastasi sitten: ”Aina voi parantaa!”

Eero Saarenheimo
Muun muassa Viron Suomen-instituutin johtajana työskennellyt Kulle Raig oli puolestaan itse silminnäkijänä seuraamassa tuota Kekkosen vuoden 1964 vierailua.

Myös toimittaja Eero Saarenheimo oli mukana tuolla historiallisella vierailulla, joka toteutettiin matalan profiilin epävirallisena vierailuna. Saarenheimo oli yksi harvoista suomalaistoimittajista, jotka saivat seurata presidentin vierailua Tarttoon asti. Kirjassaan Kansakunnan radio (2011)  Saarenheimo kertoo muun muassa tuon Viron-vierailun värikkäistä vaiheista.

Laajasti sivistynyt Saarenheimo toimi aikanaan Yleisradiossa ohjelmapäällikkönä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Norssista vuonna 1937. Itse kirjoitin samasta koulusta vuonna 1981. Tarvinneeko lisätä, että Ratakadulla ei ollut enää minun aikana samoja opettajia kuin Saarenheimon aikana.

Saarenheimo muistaa edelleen, kuinka virolaiskirjailija Friedebert Tuglas ihasteli muiden virolaisten tapaan presidentti Kekkosen vironkielistä puhetta Tartton yliopiston juhlasalissa: ”Teidän presidenttinne puhuu paremmin viroa kuin meidän presidenttimme.”

Urho Kekkonen (vas.) vaihtaa ajatuksia Friedebert Tuglasin kanssa.
Tiedeakatemian presidentti Johan Eichfeld on mukana keskustelussa.
(Kuva: UKA)
Lause kuvaa tuota aikaa osuvasti. Viron presidenttinä oli tuolloin vironvenäläinen Aleksei Müürisepp, jonka kotikielenä oli venäjä. Tuglasin lausahdus kertoo myös sen, miksi Urho Kekkosta pidetään Virossa edelleen merkittävimpänä Suomen presidenteistä.

Neuvosto-Virossa ei kaikki ollut tuohon aikaan ihan parhaalla tolalla, jos ajatellaan paikallisten elinoloja. Kekkonen oli erityisesti toivonut tapaavansa matkallaan Suomen ystävän Friedebert Tuglasin. Isäntien piti teettää kirjailijalle puku tätä tapaamista varten, että hänet saatettiin tuoda korkean vieraan silmiin. Tuglas oli nähnyt parempiakin aikoja. Samaan aikaan, kun Kekkosesta tuli Suomalais-Virolaisen seuran puheenjohtaja aiemmin kerrotulla tavalla, toimi Tuglas Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana.

Kekkonen hiihti tällä vierailulla Käärikun maisemissa 17 kilometrin lenkin, ja sen päälle hän pääsi vielä saunomaan. Mikä nautinto! 

Pääsin tuohon samaan ”Kekkosen saunaan” kolmisen vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1996. Kekkosen vierailulla oli isäntien joukossa Olga Lauristin. Hänen tyttärensä Marju Lauristin oli  puolestaan järjestämässä sitä mediatutkimusseminaaria, jolle itse osallistuin.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Karo Hämäläisen Yksin on hyvä valinta vuoden urheilukirjaksi

Karo Hämäläisen Yksin-romaani on vuoden 2015 urheilukirja. Esko Heikkisen johtamaan raatiin kuuluvat toimittaja Juha Kanerva, toimittaja Susanna Luikku ja kirjailija Mika Wickström. Raadin sihteerinä toimii Matti Hintikka. Raati on seulonut voittajan valtavasta 70 urheilukirjan joukosta.

Karo Hämäläisen Yksin-romaani palkittiin jo aiemmin
Savonia-palkinnolla. Lisäksi se on vuoden urheilukirja.
Palkintotilaisuus järjestettiin Villa Kivessä, koska Urheilumuseo, palkinnon taustayhteisö, on evakossa Kalasatamassa Olympiastadionin remontin vuoksi.

Voittajassa on tällä kertaa monta erikoista piirrettä. Ensinnäkin, Karo Hämäläinen ei kulje perinteisen urheilukirjailijan saappaissa. Hän on taloustoimittaja, joka harrastaa juoksemista. Ja jolle Paavo Nurmi on ollut vuosikausien erityisen aprikoinnin aihe.

Toiseksi, Hämäläisen kirja on romaani. Jos urheilun tietokirjat ovat haastavia tehdä, niin vielä haastavampaa on tehdä urheilusta mukaansa tempaavaa fiktiota. Hämäläinen onnistui tässä kirjassa hyvin. Kirjan menekistä kertoo, että siitä on otettu ainakin kolme painosta.

Kolmas erityinen piirre voittajassa on, että pitkästä aikaa voiton korjasi ns. suuri kustantamo, WSOY. En tiedä, miten suuret kustantamot erotellaan pienistä, mutta tämä oli palkintoraadin puheenjohtajan Esko Heikkisen luonnehdinta. Käännän tähän liittyvät kysymykset suoraan Eskolle.

Kunniamaininnalla huomioitiin muun muassa Erkki Alajan Bollis, joka on tarina 100-vuotiaasta Pallokentästä.

Mielestäni raati on tehnyt taas kerran hyvää työtä. Pidin itsekin syksyllä lukemastani Yksin-romaanista. Kirjoitin siitä aikanaan blogiini myönteisen arvion, johon voi tutustua täällä.

Palkitsemistilaisuudessa oli paikalla arvovaltaista joukkoa alkaen ensimmäisen vuoden urheilukirjan kirjoittajasta Matti Hannuksesta, jonka työnäyte Moskovan Olympiakirja oli aikanaan vuoden 1980 paras urheiluteos. Yleisön joukossa olivat myös Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä ja yksi hänen edeltäjistäänkin, nimittäin Rolf Haikkola.

torstai 4. helmikuuta 2016

Ruotsi valmistautuu juhlimaan yleisurheilun hallimaaottelussa

Yleisurheilun Pohjoismainen hallimaaottelu järjestetään 13.2. Växjössä. Pohjola-ottelun odotetuin laji on naisten seiväshyppy. Nuorten ME:n 471 Saksassa hypännyt Wilma Murto kohtaa nuorten ME:n entisen haltijan Angelica Bengtssonin.

Bengtsson oli jo aiemmin menettänyt sen nuorten ennätyksen, mutta hänellä oli nimissään Pohjoismainen ennätys 470. Ja sen menettäminen kismittää!

Wilma Murto on Suomen joukkueen
kiinnostavin urheilija hallimaaottelussa.
Bengtsson voitti Ranskassa Perche Elite Tourilla, viikkoa ennen Murron ennätyshyppyä, Minna Nikkasen ja Murron ylitettyään 460. Bengtsson teki myös ainakin yhden hyvän yrityksen korkeudesta 472.

Pekingin MM-kisoissa Bengtsson sijoittui viime kesänä neljänneksi tuloksella 470. Minna Nikkanen oli 10:s tuloksella 460. Wilma Murtohan ei Pekingissä ollut, koska häntä kiusannut jalkavaiva paljastui murtuman esiasteeksi, joka vaati lepoa.

Bengtsson on varma kilpailija, jolla on kenkälaatikollinen mitaleita nuorten arvokisoista. Nyt hän kohtaa Murron ja Nikkasen palauttaakseen marssijärjestyksen. Hänhän on kuitenkin, ainakin ruotsalaisten mielestä, Pohjolan paras seiväshyppääjä...

Ruotsin yleisurheilu ei ole vain Bengtssonin varassa. Esimerkiksi kuulantyönnössä Ruotsin Fanny Roos, 17,07, liikkuu omilla metriluvuillaan. Ja Sofie Skoog on hypännyt tänä talvena korkeutta 190, kun taas Suomen Linda Sandblom ja Elina Smolander ovat ylittäneet 184.

Naisten pituudessa Khaddi Sagnia on kiistaton suosikki. Pekingin MM-finaalissa seitsemänneksi hypännyt Sagnia on jatkanut hallikaudella vakuuttavasti: 661. Häntä säestää toinen MM-finalisti Erica Jaerder, joka avasi hallikautensa tuloksella 634. Emmi Mäkisen kotimaan kärki on 629.

Tampereella 60 metrin aidat ajassa 8,23 juossut Nooralotta Neziri lienee naisten aitakisan suosikki, mutta kisassa saattaa olla poikkeuksellista sähköä. Kahdeksan vuotta sitten maailmanennätyksen 7,68 juossut Susanna Kallur on ollut monta vuotta poissa radoilta erilaisten vaivojen vuoksi. 34-vuotias ruotsalainen yrittää paluuta ja juoksi juuri sileän 60 metriä aikaan 7,42.

Miesten lajeissakin ruotsalaiset ovat vahvoilla. Esimerkiksi pituushypyssä Andreas Otterling, viime talven EM-hallikolmonen, avasi hallikautensa tuloksella 779. Se on selvästi parempi avaus kuin viime vuonna.

Pohjola-ottelussa on mukana neljä joukkuetta. Suomen ja Ruotsin lisäksi kolmantena on Norja, jonka yleisurheilu tekee uutta nousua. Ja neljäntenä on Tanskan ja Islannin yhdistetty joukkue.

Kovakuntoiset norjalaiset tuovat otteluun vauhtia. Mauritz Kåshagen on parantanut Norjan 400 metrin halliennätyksen 46,88:aan, ja Karsten Warholm on parantanut Norjan junioriennätyksen 200 metrillä aikaan 20,94. Tampereella 300 metrin epävirallisen Suomen ennätyksen 34,21 juossut Jani Koskela on meidän valttimme.

Emily Rose Norum on ottanut 400 metrillä nimiinsä alle 22-vuotiaiden Norjan ennätyksen: 54,09. Hän antaa hyvän tavoitteen Katri Mustolalle, joka on pinkaissut 300 metriä lupaavasti 39,38.

Hedda Hynne on juossut naisten 800 metrillä Norjan ennätyksen: 2.02,76. Ruotsin Lovisa Lindh juoksi samassa kilpailussa 2.03,20.

Hallimaaottelulla ei ole samaa asemaa kuin kesän Ruotsi-maaottelulla. Kyseessä on enemmänkin Pohjoismaiden urheilijoiden kesken käytävä kova kansainvälinen kilpailu. Tietysti olisin eri mieltä, jos Suomi venyisi Pohjola-ottelussa voittoon!

P.S.
Ruotsin keihäänheiton tulevaisuuden suuri nimi Sofi Flink hakee lisämetrejä Suomesta. Sofi oli vasta 18-vuotias heittäessään Ruotsin ennätyksen 61,96 (2013). Hän on ollut isänsä Vesa Jämsän valmennuksessa, mutta viime kausi meni Sofilta kokonaan pilalle olkapäävamman vuoksi.  Nyt hän on saanut ohjeita Petteri Piiroselta. Piironen tunnetaan tietenkin parhaiten maailmanmestari Julius Yegon ja Ihab Abdelrahmanin valmentajana.