perjantai 25. marraskuuta 2016

Eväitä olympiakomitean uudelle hallitukselle

Muutos jyllää suomalaisessa huippu-urheilussa voimakkaasti. Olympiakomitea saa lauantaina uuden hallituksen, jolla on edessään julmetun iso savotta. Katsotaanpa tilannetta.

Suomalaista huippu-urheilua mitataan olympiamitaleilla, ja niiden määrä näyttää hupenevan kuin se pieni pyy maailmanlopun edellä. Vuonna 1988 valtion liikuntaneuvoston nykyinen puheenjohtaja Tapio Korjus voitti olympiakultaa ja Soulista tuli myös kolme himmeämpää mitalia. Seuraavissa kesäkisoissa 1992 tuli viisi mitalia, vuonna 1996 Atlantasta neljä mitalia, samoin Sydneystä vuonna 2000. Ateenasta 2004 tuli vain kaksi hopeaa, tuona vuonna kultamitalikahveja juotiin ensimmäisen kerran vain paraurheilijoiden kunniaksi. Vuonna 2008 Pekingistä tuli neljä, Lontoosta 2012 kolme ja Riosta yksi mitali.

Tuon mitalimääristä kertovan numerosarjan 4-5-4-4-2-4-3-1 perusteella voisi sanoa, että liikuntaneuvoston toimeksiannosta suomalaista huippu-urheilua arvioivalla Kimmo J. Lipposella on helppo työ. Kunhan istuu autoon ja päräyttää Nokialle juttelemaan nyrkkeilevän perheenäidin Mira Potkosen kanssa!

Mutta kun mietitään kokonaiskuvaa, niin onhan neljissä peräkkäisissä paralympiakisoissa kultaa kelannut Leo-Pekka Tähti tietenkin samassa kehässä Mira Potkosen kanssa. Eikö olekin?

Mira Potkonen on hyvä todiste huippu-urheilun kahdesta ylimmäisestä laista. Ensimmäinen on aaltoliikkeen laki, ja toinen on tästä seuraava yllätyksellisyyden laki. Aaltoliikkeen lain mukaisesti lajit nousevat poikkeusyksilöiden mukana huipulle, ja laskeutuvat huippuvaiheen jälkeen ”normaalitasolle”. Näyttäkää minulle se valmentaja, joka neljä vuotta sitten sanoi, että Mira Potkonen pelastaa Suomen maineen seuraavissa olympiakisoissa!

Meillä on paljon laskussa olevia lajeja, kuten kestävyysjuoksu tai mäkihyppy. Mutta sitten on vastapainona nousevia lajeja. Ajatelkaapa millaisen vastapallon Henri Kontinen iski juuri, kun suomalaista tennistä oltiin hautaamassa Jarkko Niemisen Helsingissä pelaaman jäähyväisottelun jälkeen.

Minna Leinosen tarina 

Minna Leinonen aloittamassa harjoitustaan Tikkakoskella.
Paralympia-ampuja Minna Leinonen on myös hyvä esimerkki urheilun aaltoliikkeestä. Leinonen ampui vain 23-vuotiaana yllätyskultaa Ateenan parakisoissa vuonna 2004. Seuraavaa täysosumaa piti odottaa kymmenen vuotta. Vuonna 2014 tullut maailmanmestaruus antoi luottamusta siihen, että Riosta saattoi perustellusti hakea kärkisijoituksia. Mutta tuliaisiksi tulikin 18:s sija. Sitä ei pari kuukautta kisojen jälkeen enää kukaan tahdo muistaa, ynnämuita…

Ja kuitenkin Minna Leinonen on yksi niistä urheilijoista, jotka uurastivat mitalitasoisesti valmistautuen mitalin voittamiseen. Tuhannet laukaukset Tikkakoskella eivät vaan riittäneet. Asehuolto oli kunnossa, avustajan kanssa homma toimi. Ja KSA:n vanhat maailmanmestarit katselivat valokuvasta Minnan työskentelyä. Kaikki oli kunnossa.

Minna Leinosen harjoitteluympäristö on karun asiallinen.
Mutta Riossa kympin kymmenykset eivät kuitenkaan riittäneet. Nyt olisi järjetöntä sanoa, että Minna Leinonen ei ole huippu-urheilija, kun hän ampui muutaman laukauksen vain vähän päälle kymppiin, kun olisi pitänyt paukuttaa 10,6:tta.

Kysyinkin Minna Leinoselta hänen suorituksestaan Riossa. Kannattaa lukea, mitä Minna vastasi: ”Kyllähän tulokseni jäi selvästi taitotasostani. Kyllä se niin sanotun itkurajani ylitti, mutta tuloksena se ei minua muuten juuri lämmitä. Siitä huolimatta minun on Rion suoritukseni jälkeen ihan hyvä olla, koska en mielestäni tyrinyt kilpailuani mitenkään. En syytä itseäni mistään. Olen sen sijaan ylpeä taistelustani, joka piti viimeiseen laukaukseen saakka. Luovuteta ei! Minä en vain pystynyt parempaan, kun en saanut ampuma-asentoani kohdalleen missään vaiheessa.”

Keski-Suomen Ampujilla on hienot perinteet.
Rion olosuhteet olivat vieraat. Löytyisikö sieltä ja kisajärjestelyistä selitystä pieneen suoritustason putoamiseen: ”Järjestelyt toimivat yleisesti ottaen hyvin. Etukäteen korviini kantautui huolta kuljetusten riittävyydestä, mutta ainakaan minä en huomannut niissä mitään ongelmia. Etukäteispuhetta oli myös siitä, että paralympialaisia varten jouduttaisiin heikentämään ruokapuolta. Kyllä ruokavalikoiman monipuolisuus ja vaihtelevuus oli aiempiin paralympialaisiin verrattuna mielestäni alemmalla tasolla, mutta syötävää riitti ja se oli laadukasta perusruokaa. Ei ollut mitään ongelmaa pärjätä eikä aihetta valittaa. Kisakylä oli erittäin viihtyisä ja varsinkin illalla pimeän tullen se oli kaikkine valoineen todella kaunis.”

Vaikka kotimaahan Brasiliasta kantautuneet uutiset olivat ajoittain kaoottisia, ei tällainen näkynyt urheilijoiden arjessa: ”Katselimme bussin ikkunoista faveloita, joiden surkeus, määrä ja laajuus sai tuntemaan surua, sekä kiitollisuutta siitä, että oma koti on Suomessa. Eriarvoisuus totisesti näkyi. Ei lienekään ihme, että brasilialaisyleisö buuasi avajaisissa presidentille. Kisoista jäi kuitenkin mieleeni tunne, että brasilialaiset ottivat meidät lämmöllä vastaan ja hymyilivät iloisesti takaisin, kun heille hymyilin. Fiilis kisoissa oli todella hyvä.”

Suomi sai paralympialaisista Leo-Pekka Tähden johdolla kolme mitalia. Parempaa menestystä kuitenkin odoteltiin. Minna Leinonen ei moiti kovaa kuuden mitalin tavoitetta: ”Suomen joukkueen suoritusta kokonaisuutena voisi kai kuvata kohtuulliseksi. Mitalitavoite oli mielestäni korkea, mutta mahdollinen saavuttaa. Taso maailmalla on kova, mutta kovia ovat suomalaisurheilijatkin. Siksi mitalitavoite oli asetettu mielestäni realistisesti, urheilijoiden taso tietäen ja siihen luottaen.”

Eli Minna Leinosen 18:s sija ei ollut katastrofi. Mitään erityistä selitystä hänellä itsellään ei kuitenkaan ole sille, että hän ei ollut lopussa taistelemassa mitaleista. Taidollisesti se olisi ollut mahdollista, mutta kisapäivänä asennon löytäminen tuotti vaikeuksia. Yritäpä itse ampua huonosta asennosta!

Lopuksi Leo-Pekka Tähdestä

Leo-Pekka Tähti on kyllä suomalaisessa urheilussa tämän aikakauden ilmiö. Hän vyörytti Ateenassa 2004 kaksi kultamitalia. Sen jälkeen hän on pysynyt kaikissa paralympialaisissa kultakannassa. Viisi kultamitalia on todella kova saavutus, joka uhmaa sinnikkäästi urheilun aaltoliikkeen lakia. 

Ehkä olympiakomitean uuden hallituksen kannattaisi toimikautensa aluksi jutella Leo-Pekan kanssa menestymisestä, valmentautumisesta, motivaatiosta, voitontahdosta, suorituskyvystä, ja taloudellisista realiteeteista. Siitä voisi alkaa vaikka olympiakomitean uusi tähtiprojekti.


Ei kommentteja: